Immoset valikko

2.1.2001

Helmistä, kullasta ja timantteista

Helmet:
Aidot helmet ovat syntyneet sattumalta simpukkaan joutuneesta vieraasta ärsykkeestä, jonka eläin päällystää helmiäisellään. Aidot helmet ovat harvinaisia ja tavattoman kalliita.
Viljellyt helmet syntyvät samalla tavoin kuin aito helmi, sillä erolla, että simpukan sisälle asetaan helmen kasvua aiheuttava ärsyke.

Meressä viljellyt helmet

Akoya-helmet ovat merivedessä kasvatetuista helmistä yleisimmät. Mitä paksummaksi helmiäiskerros kasvaa, sita hohtavampi ja samalla myös arvokkaampi helmi on. Helmien värisävyistä valkoinen on yleisin, arvokkaimmat ovat pinkinsävyisiä. Tavallisin helmikoko on 3 - 6 mm, sitä suuremmat ovat harvinaisia. Pyöreä helmi on kallein, mutta luonnon kauniisti muovaamaa helmeä arvostetaan sen ainutlaatuisuuden vuoksi
Etelämeren helmet ovat tavallista merihelmeä paljon suuremmat, koska simpukka, jossa ne kasvatetaan, on kookkaampi. Lämpimissä vesissä nopeasti kasvavien helmien kerros on yleensä hyvin paksu. Tavallisin helmikoko on 10 - 20 mm.
Etelämeren helmien värikirjossa on valkean eri värisävyjä, kullanhohtoisia, harmahtavia, lilan- ja roosansävyisiä, vihertäviä. Viljelyalueensa mukaan nimetyt Tahitin helmet ovat mustan-, vihreän- ja sinisensävyisiä.
Mabe-helmi kasvatetaan suurehkon simpukkalajin kuoren sisäpintaa vasten useimmiten puolipyöreäksi ja kooltaan tavallista suuremmaksi, 10 - 20 mm. Mabe helmen muodot vaihtelevat suuresti.

Makean veden helmet

Biwa-helmet viljellään makeassa vedessä elävissä simpukoissa. Simpukan sisälle asetetaan ärsykkeeksi erittäin pieni simpukan soluvaipan palanen. Näin muodostuneet helmet muistuttavat eniten luonnossa syntyviä aitoja helmiä. Makean veden helmi on kauttaaltaan helmiäistä, ja se kestää parhaiten kulutusta.
Helmet ovat monimuotoisia, sauvamaisia, soikeita, litteitä, pyöreitä. Biwa-helmien runsaasta värikirjosta luonnonväriset ovat arvostetuimpia. Makean veden helmet arvostellaan koon, muodon ja pinnan lisäksi myös laadun, hohdon ja värin mukaan.

(lähde Kauppalehti Optio 16.11.2000)

Jalometallit:
Useimmat jalometallit ovat liian pehmeitä käytettäväksi puhtaina koruissa ja käyttöesineissä. Siksi niihin lisätään lujuutta ja muovailtavuutta lisääviä seosaineita.

Kulta
Puhtaan kullan lisäksi kultakoruissa käytetään hopeaa ja kuparia. Esimerkiksi 18 karaatin kullassa on 75 prosenttia kultaa. Loppu on hopeaa ja kuparia. Valkokullan väri tulee palladiumista.

Platina
Platinaa käytetään kestävyytensä takia erityisesti timanttien istutusalustana. Platinasta tehdään myös koruja.

Hopea
Hopeakoruissa on hopean lisäksi kuparia.

Alpakka
Alpakkaseoksessa on kuparia, sinkkiä ja nikkeliä. Alpakkaesineet hopeoidaan

Tina
Tinaseoksessa on tinan lisäksi hieman kuparia ja antimonia.

Pronssi
Pronssiksi kutsutaan useita kuparivaltaisia seoksia

Vähimmäispitoisuudet:
Arkikielessä kullan pitoisuuksista puhutaan karaatteina. Yksi karaatti on kahdeskymmenesneljäsosa (1/24) massasta. Jalokivissä karaatti tarkoittaa kiven painoa. Tällöin yksi karaatti vastaa 0,2 grammaa.

1.1.2001 alkaen (suluissa vanhat)

Kulta: 375 (585) tuhannesosaa
3 gramman kultasormuksessa pitää olla siis vähintään 37.5 % eli 1,125 grammaa kultaa. Loppu on yleensä hopeaa ja kuparia.
Kullan pitoisuusleimakaraattia
3759
58514
75018
99924

Hopea: 800 (830) tuhannesosaa
5 gramman hopeasormuksessa pitää olla siis vähintään 80 % eli 4 grammaa hopeaa. Loppu on yleensä kuparia.

(lähde Helsingin Sanomat, Kultakeskus, Turvatekniikan keskus 2000)

Timantit:

Väriluokat

Väriluokat, yli 0,50 karaatin kivet Väriluokat, alle 0,50 karaatin kivet
RIVER
Harvinaisin väritön
RIVER
Harvinaisin väritön
TOP WESSELTON
Harvinainen väritön
WESSELTON
Väritön
WESSELTON
Väritön
Istutetuissa kivissä ei kellertävää värisävyä voida havaita
TOP CRYSTAL
Miltei väritön
CRYSTAL
Hieman vivahtava
CRYSTAL
Hieman vivahtava
Irtokivissä heikko kellertävä vivahde. Istutetuissa kivissä sävy hyvin vaikeasti havaittavissa
TOP CAPE
Hieman kellertävä
CAPE
Kellertävä
LIGHT YELLOW
Hieman keltainen
CAPE
Kellertävä
Kellertävän vivahteen voi asiantuntematonkin havaita melko helposti varsinkin silloin, kun sitä verrataan värittömään
YELLOW
Keltainen
YELLOW
Keltainen
Kellertävä sävy selvästi havaittavissa

Puhtausluokat

Yli 0,50 karaatin kivet Alle 0,50 karaatin kivet
FL
Täysin puhdas
IF
Puhdas
PUHDAS
Asiantuntija ei havaitse epäpuhtauksia 10-kertaisella suurennuslasilla
VVS1

VVS2

VVS
Vain vähäisiä sulkeumia, jotka asiantuntija 10-kertaisella suurennuslasilla voi vaivoin havaita
VS1

VS2

VS
Vähäisiä sulkeumia. Pieniä, melko vaikeasti 10-kertaisella suurennuslasilla havaittavia
SI1

SI2

SI
Sulkeumia, jotka 10-kertaisella suurennuslasilla havaitaan, mutta joita paljaalla silmällä ei nähdä
P1

P2

P3

P
Sulkeumia, jotka paljaalla silmällä voidaan vaivoin havaita

Sulkeumia, jotka paljaalla silmällä on helppo havaita. Haittaavat kiven loistoa ja kauneutta

Timantti jalokivenä

Jalokivien yleisinä tunnusmerkkeinä pidetään
- kauneutta
- kestävyyttä ja
- harvinaisuutta

Kirkas, väritön ja erittäin hyvin valoa taittava timantti on löydetyistä jalokivistä ehkä kaunein. Sen kestävyydestä on tullut käsite: timantinkova. Timantti onkin kovin tuntemistamme luonnon alkuaineista. Se ei kulu eikä menetä kauneuttaan vuosikymmenienkään kovan käytön jälkeen.

Timantti on myös harvinainen. Yhden karaatin, 0,2 gramman, timanttierän löytämiseksi on käsiteltävä n. 25 tonnia kalliota. Käsittely on tarkkaa ja monimutkaista, sillä pienetkin timanttisirut on eroteltava. Edellinen on kaikenkokoisten timanttien keskiarvo. Jotta saataisiin yksi karaatin painoinen hiottu timantti on kalliota käsiteltävä n. 250 tonnia.

Kaikki timantit eivät kelpaa koruihin. Painon mukaan laskettuna noin 20 prosenttia timanttituotannosta kelpaa jalokiviksi. Loput käytetään tärkeänä aineena teollisuuden monilla aloilla. Jalokivitimantit kuitenkin muodostavat noin 80 prosenttia koko tuotannon arvosta ja teollisuustimantit siis loput 20 prosenttia. Timantin nimi periytyy vanhasta kreikkalaisesta sanasta adamas, joka tarkoittaa voittamatonta ja valloittamantonta. Varhaisimmat tiedot timantista on saatu Intiasta, jossa ensimmäiset timanttialueet löydettiin jo noin 800 vuotta eKr. Timantti tunnettiin siis jo lähes 3000 vuotta sitten.

Timantin synnystä on olemassa lukuisia taruja ja uskomuksia. Eräs intialainen tarina kertoo niiden syntyneen keväisen aamun kastepisaroista, jotka putoillessaan maahan muuttuivat timanteiksi.

Tiedemiehet eivät ole vieläkään täysin yksikäsitteisesti selvittäneet timantin syntymistä luonnossa. Tiedetään kuitenkin, että ne ovat syntyneet kovassa paineessa ja suuressa kuumuudessa maan uumenissa. Tulivuorenpurkausten kaltaisten luonnonmullistusten yhteydessä timantit ovat joutuneet maan pinnalle. Ne esiintyvät usein erikokoisissa piippumaisissa muodostumissa, jotka ulottuvat tutkimattomiin syvyyksiin. Timantti esiintyy näissä kaivoksissa kimberliitti-nimisen kivilajin seassa, joka siis muodostaa varsinaisen timanttimalmin. Maan rapauduttua vesi on kuljettanut timantin kauaskin syntysijoiltaan, niinpä timantteja kaivetaan myös muinaisten jokien ja rantaterassien hiekkakerrostuma-alueilta.

Koostumukseltaan timantti on puhdasta hiiltä, samaa ainetta kuin esimerkiksi kivihiili, noki ja puuhiili. Myös lyijykynien piirtävänä aineena oleva grafiitti-mineraali on puhdasta hiiltä. Timantissa hiiliatomit ovat järjestäytyneet täysin erilailla kuin muissa hiililajeissa, ja näin on syntynyt toisista aineista poikkeava olomuoto.

Vaikka timantti onkin erittäin kovaa ainetta, sitä silti voidaan lohkaista tiettyjen löhkosuuntien, ns. oktaedripintojen, mukaisesti neljään eri suuntaan. Tätä ominaisuutta on käytetty hyväksi erityisesti timantin hiontataidon alkuaikoina, kun kidettä muotoiltiin. Nykyisin timanttikidettä leikataan tavallisesti erityisellä timanttisahalla.

Kun timantti lämmitetään hapessa noin 800 C asteeseen, se saadaan haihtumaan hiilimonoksidina ilmaan. Jos timantti taas kuumennetaan tyhjiössä noin 1200 C asteeseen, se saadaan muuttumaan grafiitiksi.

Tavallisena raakakiteenä timantti on vaatimaton ja halvan näköinen. Vasta hionta paljastaa sen kauneuden ja loiston, josta tämä kivi on niin kuuluisa. Timanttihistorian alkuaikoina timantteja ei juuri hiottu. Niitä käytettiin koristeina ja koruina lähes sellaisenaan - ehkä ne lohkaistiin tai pari kertaa.

Hiontataidon kehittyessä timanteista alettiin vähitellen hioa pois suurimmat epäpuhtaudet ja särmät ja kiillottaa kidepinnat. Varsinaisesti timantteja alettiin hioa vasta 1400 - luvun lopulla. Nykyiseksi briljanttihionnan muoto ja hiontataito kehittyivät vasta tämän vuosisadan alussa.

Briljanttihionnalla tarkoitetaan nimenomaan hiontamuotoa. Koska tätä hiontaa käytetään lähes aina juuri timantissa, briljanttihiontaista timanttia on alettu nimittää briljantiksi. Muitakin kiviä voidaanhioa pyöreän briljantin muotoisiksi, mutta niitä ei saa nimittää briljanteiksi.

Briljanttihionnassa kiven yläosassa on taulu ja 33 viistettä ja alaosassa 24 viistettä - kaikki tarkoin tietyissä suhteissa, asemissa ja asennoissa. On tärkeätä, että timantti on hiottu oikeisiin mittoihinsa. Valon kulku kiven sisällä riippuu kokonaan hionnasta, ja juuri tämä seikka vaikuttaa mitä oleellisimmin hiotun kiven kauneuteen.

Pyöreän briljantin lisäksi timantteja hiotaan myös muunmuotoisiksi erityisesti, kun raakakiteen muoto niin vaatii. Markiisihionta, pisarahionta, smaragdihionta sekä erityisesti pienissä timanteista käytetyt 8/8 ja 16/16 - hionnat ovat muita hiontamuotoja.



Briljanttihionnan tärkeimmät suhteet prosentteina halkaisjasta (100%). Taulu 57,5 %, yläosan korkeus 14,6 %, alaosan syvyys 43,1 %, reunuksen paksuus 1,5 - 2,5 %

Timantin hiominen vaatii korkeaa ammattitaitoa. Ennen varsinaista hiomista kivi tutkitaan tarkasti. Raakakiteeseen merkitään sahaus- tai lohkaisulinjat, kallis materiaali on käytettävä mahdollisimman taloudellisesti ja tarkasti.

Kun linjat on merkitty, timantti sahataan tai lohkaistaan hionnan pohjatyötä varten. Sahauksessa timantti painetaan pientä pronssista, hampaatonta sirkkelinterää vasten, johon leikkaavaksi aineeksi syötetään öljyyn sekoitettua timanttipulveria. Ison timantin sahaaminen voi kestää viikkoja. Sen sijaan nykyisin jo harvinaisempi lohkaisumenettely käy nopeasti, sillä timantti lohkaistaan neljän oktaedripinnan mukaan lohkaisuterällä vaivattomasti kahdeksi kappaleeksi.

Seuraavassa työvaiheessa timantti pyörretään. Tämä tarkoittaa, että timantti muotoillaan eräänlaisessa sorvissa toisen timantin avulla ylä- ja alaosistaan karkeasti lopulliseen muotoonsa.

Pyörtämistä seuraa varsinainen hionta. Timantti painetaan vaakasuorassa tasossa pyörivää metallikiekkoa vasten ja hionta-aineeksi syötetään samalla öljyyn sekoitettua timanttipulveria. Viisteet hiotaan oikeille paikoille.

Timantin arvoon vaikuttavat tekijät

Timantin hinta määräytyy laadun mukaan. Ostajaa tuskin kiinnostaa pelkkä jalokiviopillinen keskustelu kiven epäpuhtauksien tai värisävyjen luonteesta. Sen sijaan hänelle on ensiarvoisen tärkeätä olla vakuuttunut siitä, että hänen ostamansa timantin hinta vastaa timantin laatua.

Timantin laadun määrittäminen on harjaantuneet asiantuntijan työtä. Tavallisen ostajan on lähes mahdotonta määritellä laadun eri tekijöitä ja niiden merkitystä kiven hintaan.

Timantin arvo määräytyy sen painosta, väristä, puhtaudesta ja hionnan laadusta. Erot eri laatutekijöiden luokkien välillä ovat erittäin pienet. Niiden havainnoiminen ja erojen hintavaikutusten arvioiminen vaatii pitkäaikaista kokemusta luokittelijalta.

Kansainvälisinä standardeina timantin luokittelussa pidetään kymmenkertaisen suurennuslasin suurennusta (puhtaus- ja hiontaluokittelu) sekä pohjoisesta tulevaa päivänvaloa tai vastaavaa keinovalaistusta (väriluokittelu). Kansainvälinen timanttikaupan luokittelukäytäntö ei perustu mikroskooppiseen tutkimukseen tai värin mittaamiseen teknisellä laitteella. Silti em. laitteet palvelevat hyvänä apuna ja havaintovälineinä vähittäiskaupassa.

Eri maissa käytetään erilaisia järjestelmiä timanttien laatuluokkien määrittelyssä. Tästä syystä esimerkiksi etelästä ostetun ja siellä luokitellun timantin laatu saattaa olla aivan muu kuin vastaavilla nimityksillä käsitettävät standardit Suomessa. Tunnetuimmat ja perusteellisimmat standardit perustuvat amerikkalaisiin luokitusjärjestelmiin, niinpä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa yleisesti käyttöön hyväksytyt Pohjoismaisen Timanttinimikkeistön (PTN) standardit ovat peräisin juuri USA:sta GIA-luokittelukäytännöstä.

Timantin paino mitataan karaateissa. Yksi karaati on 0,2 grammaa. Isot timantit ovat harvinaisempia kuin pienet ja niiden karaattihinta kohoaa voimakkaasti painon noustessa. Jos esimerkiksi 0,10 karaatin painoisen timantin karaattihintaa merkitään luvulla 100, niin samanlaatuisen yhden karaatin painoisen timantin timantin karaattihinta on jo noin 1200.

Timantin väri tarkoittaa varsinaisesti timantin värittömyyttä ja sitä, paljonko kivi sisältää kellertävää tai ruskehtavaa vivahdetta. Väriluokittelussa timantti siis luokitellaan harvinaisimmasta värittömästä (River) keltaiseen (Yellow). Sävy- ja vivahde-erot eri luokkien välillä ovat hyvin pienet.

Erot eri väriluokkien välillä ovat useinmiten niin pienet, että koruun istutetuissa kivissä on viereisten luokkien sävyeroja mahdoton havaita. Usein asiantuntija joutuu jopa irtokivien kohdalla pohtimaan pitkään, mihin luokkaan jokin timantti on asetettava. Parhaiten väriluokittelu sujuu, kun tutkittavaa kiveä verrataan värisävyltään jo ennalta määtiteltyyn ns. standarditimanttiin. Vertaamalla tutkittavaa kiveä tällaisiin vakiotimantteihin, timantin väriluokka voidaan saada haarukoimalla oikeaksi.

Pohjoismaiden Timanttinimkkeistö on hyväksynyt eri väriluokille myös suomalaiset nimitykset, jotka kuvaavat melko hyvin asianomaisten luokkien värisävyjä. Suomessa kuitenkin käytetään yleisimmin kansainvälisiä nimityksiä, jotka eivät sinänsä anna sävystä mitään kuvaa. Ne vain ovat vakiintuneet kuvaamaan tiettyjä sävyjä jo vuosikymmenien ajan.

Hinnan aleneminen kellertävän sävyn voimistuessa on hyvin nopeaa. Jo muutaman värittömyysluokan aleneminen laskee kiven hintaa jopa kymmeniä prosentteja.

Timantin puhtausluokittelussa tutkitaan kiven sisällä ja pinnassa esiintyvät pienet merkit - sulkeumat, säröt, hattarat, pisteet ja pilkut. Näiden merkkien koon ja paikan mukaan luokittelija sijoittaa kiven oikeaan luokkaansa. Ellei asiantuntija hyvissä olosuhteissa kiveä tutkittuaan havaitse mitään sisäisiä tai ulkoisia merkkejä kymmenkertaisella suurennuslasilla, timantti kuuluu puhtaaseen luokkaan.

Ne merkit, jotka siirtävät timantin puhtausluokasta toiseen, ovat erittäin pieniä. Asiaa tuntemattoman on suurennuslasilla miltei mahdoton arvostella kiven puhtausluokkia. Jalokivitutkimuksissa käytetäänkin usein mikroskooppia. Sen avulla kokematonkin timantin tarkastelija voi jo havaita puhtausasteeseen vaikuttavia merkkejä, jos häntä tässä opastetaan.

Paljaalla silmällä timantin epäpuhtaudet näkyvät vasta luokittelualueen alapäässä, tällöinkin valaistuksen on oltava hyvä. Samoin kuin väriluokittelussakin puhtausluokan alentuminen vaikuttaa voimakkaasti kiven hintaan. Täten pari - kolme luokkaa puhtaan alapuolella jäävä kivi saattaa maksaa tuskin puolta muuten samanlaisen puhtaan kiven hinnasta.

Timantin hionnan laatu vaikuttaa merkittävästi kiven hintaan. Vaikka timantti olisi väriltään ja puhtaudeltaan miten hyvä tahansa, kiven kauneus ja osa sen arvosta voi olla mennyttä, jos se on heikosti hiottu. Hionnan laadulla ei tässä siis tarkoiteta hionnan muotoa (pyöreä briljantti, psarahionta, markiisihionta tms). Hionnan muoto vaikuttaa kiven hintaan melko vähän. Sen sijaan erittäin merkityksellisiä ovat hionnan suhteet (ylä- ja alaosan korkeudet ja taulun koko) ja viisteiden ja viistesarjojen hionnan tarkkuus.

Hintaa tarkasti arvosteltaessa voidaan apuna käyttää erilaisia mittavälineitä ja -laitteita. Niiden käyttö on kuitenkin hidasta ja hankalaa. Harjaantunut luokittelija pystyy arvostelemaan hiotun kiven mittavälineittäkin ja luokittelemaan timantin johonkin neljästä yleisesti käytettävästä hiontaluokasta: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, heikko. Vain hyvin vähäinen osa markkinoilla olevista timanteista kuuluu tähän erinomainen - hiontaluokkaan. Käytännössä ei erinomaisen ja hyvän luokan eroa pysty silmämäärin erottamaan kuin erittäin harjaantunut timantintutkija. Tästä syystä hyvä - luokkaan kuuluvien timanttien arvo ei käytännössä ole erinomaisen luokan kiviä heikompi.

Timanttien luokittelussa isot kivet jaotellaan tavallisesti tarkemman luokittelun mukaan kuin pienet. Yleensä tarkemman ja karkeamman luokittelun rajana on 0,50 karaatin paino.

Tarkkoja kaavoja laatuluokien muutosten vaikutuksista timanttien hintaan ei ole olemassa, koska laadun aleneminen vaikuttaa hintaan eri tavalla erikokoisissa timanteissa. Timantin hinta vaihtelee myös eri markkinatilanteissa väri- ja puhtausluokan paikan mukaan.

Koh-i-noor - valon vuori

Koh-i-noor on kuuluisa timantti, joka 1300 - luvun alussa opittiin tuntemaan Intiassa 186 - karaatisena. Raakakivenä sen on sanottu painaneen 800 karaattia ja lötyneen Golconda - kaivoksesta.

Koh-i-noor - timantin historia on värikäs. Vuonna 1304 sen omisti ikivanha kuninkaallinen Malwan Rajahin perhe. Kaksi vuosisataa myöhemmin sen sai sulttaani Baber, Mogulien hallitsijasuvun perustaja. Kivi jäi Delhin mogulien perättäisten keisarien omistukseen, josta sen on sanottu joutuneen shaahi Jahanin kuuluisaan riikinkukon valtaistuimeen.

Vuonna 1739 Persian shaahi Nadis hyökkäsi Luoteis-Intiaan, ryösti Delhin ja mm. tämän kuuluisan timantin. Kiveä ensi kerran katsellessaan shahi huudahti "Koh-i-noor" - valon vuori. Tästä historiallinen timantti sai nimensä.

Shaahin kuoltua hänen perustamansa keisakunta hajosi ja timantti palautettiin monien vaiheitten jälkeen Intiaan. Vuonna 1833 sen sai haltuunsa Ranjit Singhin "Punjabin leijona". Kivi jäi Lahoren jalokivihuoneeseen vuoteen 1849 saakka, jolloin Itä-Intian kauppakomppania lahjoitti sen kuningatar Viktorialle Englantiin vuonna 1850 Elisabeth I perustaman Itä-Intian kauppakomppanian 250 - vuotisjuhlassa.
Ko-i-noor oli näytteillä vuonna 1851 suuressa näyttelyssä Hyde Parkissa. Näyttelyssä käyneet olivat pettyneitä havaitessaan, ettei timantti loistanut. Vuonna 1862 Koh-i-noor hiottiin uudelleen matalaksi briljantiksi ja sen paino väheni 108,93 karaattiin. Timantin hioi Lontoossa amsterdamilainen timantinhioja Voorsaager. Työ kesti 38 päivää.

Kuningatar Viktoria käytti timanttia rintaneulana. Hänen kuolemansa jälkeen se siirrettiin kuninkaallisiin arvomerkkeihin ja asetettiin valtion kruunun ristin etuosan keskelle, ensin kuningatar Alexandralle, sitten kuningatar Marylle.

Vuonna 1937 Ko-i-noor sai paikkansa kuningatar Elisabethin kruunajaisiin valmistetussa kruunussa ja se on tällä hetkellä yksi Englannin hallitsijaperheen kalleimmista jalokivistä.

(lähde Kultakeskus Oy: Taskutietoa timanteista 1975)